osa kehostani muistuttaa perunapeltoa.

tiikerin raatelemaa puuta.

valkoisia, haaleita, hieman punertavia.

parantumassa päivittäin. ajatukseni ristiriitaista.

kaipaan tunnetta. en voi tehdä sitä.

lopetin. tällä kertaa oikeasti.

mietityttää vain osaanko olla.

kuka edes olen,

jos raajani eivät ole raadeltu rikki, verille?

jos katson alas käsiä,

jalkoja enkä näe haavoja enään.

silloin ne ovat parantuneet. ovat kadonneet.

kertovat silti ikuista tarinaa. taistelusta, jonka lopulta voitin.

vaikka luulin sen päättyvät itseni tuhoon.

ehkä parempi näin.

olla hengissä, hengittää.

kantaa ylpeänä jokaista epäkohtaa, virhettä.

eivät ne kauniita ole. rumia kylläkin.

en voi vain jäädä ikuisesti kaipaamaan, katumaan.

sortumaan tekoihin jotka lopulta aiheuttavat häpeää.

olen vahvempi. olen viisaampi. olen järkevämpi.